Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset… Ah, tunnen että minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset… Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään, katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut, ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa — ja sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään — mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi tämän.
Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan. "Pelkäsin lankeavani" — käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa, toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että minä tahdon on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen minä tahdon mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen, joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan siinä ulkonainen syy… Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen, sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.
Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde, mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään, että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän vastaanottaa uutisen — minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan — joka muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen — huomannut, ettei hän minusta pidä — jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.
Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa…
Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki, mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.
Sveitsiin taikka Roomaan — yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään. Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu olevan hyvin huono merkki.
Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.
Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama tunne kuin heti Pegliin tultuani — olen surullinen, mutta samalla minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä. Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.
Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin huonoksi kuin luulin… Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä. Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!" Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.
Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta. Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura itse ennätti aivan odottamatta avukseni.