Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta — mutta mitään sellaista ei kuulunut.
Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:
— Mutta sinä palaat? Palaathan?
Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton — ja sitä hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin. Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään, mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.
Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi. Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.
Toukokuun 22 p:nä.
Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia, palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava, hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta. Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen, neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa. Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa, kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä. Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki, mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa. Ja nukun!… En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.
Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani, koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon, lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani tulevalle vaimolle."
Toukokuun 25 p:nä.
Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä, auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi, joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.