Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä, vartaloista ja päistä eikä ideoista — hahmoista, klassillisista hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut. Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen — ehkäpä kuitenkin niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa. Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,— "tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä maailmassa!"
Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja, mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.
Toukokuun 29 p:nä.
Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää. Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi muuta rakkautta — uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne, ajatustapa — sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.
Toukokuun 31 p:nä.
Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille. Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme, puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken. Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta — mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin. Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa. Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.
Kesäkuun 2 p:nä.
Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi. Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän, sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.
— On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat slaavilaiset — ja totisesti!— se on aivan ihmeellistä!… Veljeni pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko… joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan teille!… hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein hetkisen, sillä minun täytyy…
En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä — tässä antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa — ja kotoisia nimiä lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen roomalainen — ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi ja surumielisyytesi!"