Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin selittelemään mitä äsken oli sanonut.
— Täällä Roomassa voi elää — ei kuolla!… Minunhan käy hyvin… Minulla ei ole syytä valittaa… Olen täällä, koska täytyy. Mutta te ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten lauma… Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla… Tulisin hulluksi, jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä minä tukahdun jo täällä…!
Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti. Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat! Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle. Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan, mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä: olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.
Kesäkuun 8 p:nä.
Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä, sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!" Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia. Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma; keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti. Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön, jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan, hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa, koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala paratkoon on oikeassa!
Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi." Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni. Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta, jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan. Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa mielessään.
"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään on yhtä kuin miinus."
Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä — edes tuollaiseen Kromickiin verraten! — mutta Sniatynski on oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita. Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa. Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa, ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö, niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko — hyvä! Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä? Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi, nähtäisiin sitte — tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko. Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä. Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen, jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen, että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei Sniatynskikaan enään kehoita siihen — hän joka on niin äkkinäinen. Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni suloisimmat maailmassa, ja — kautta Bacchuksen — taidanpa vaan ryhtyä tuumasta toimeen!
Kesäkuun 9 p:nä.
"La nuit porte conseil" — yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua, lähdenkö vai enkö — yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen, rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää. Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni." Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha. Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle. En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä. Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni, kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies. Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni tieheni Lauran luota — jonka täytyi kun täytyikin tapahtua — olisin luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin. Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan, ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä, voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä, mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä. Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.