En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin, että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen tikapuita myöten nousta minun luokseni — jolloin hän helposti voisi taittaa niskansa — ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina astua alas hänen luokseen.
Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita, varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa, itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa. Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet, että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.
Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen siihen syypää.
Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät, jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni: vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.
Kesäkuun 11 p:nä.
Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:
— Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne, ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.
Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:
— Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua lähden hänen ja hänen äitinsä luo.
— Sierpcin seuduille?