— Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.
— Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?
— Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.
— Sepä onnellinen sattuma.
— Onnellisin elämässäni.
— Varmaankin karnevaalin aikana.
— Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole, Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi, kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä. He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi; minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan saatoin heidät perille.
— Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis yhdessä.
— Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis, komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan, ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon perästä kosin.
— Kuinka? Viikon perästä?