— Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.
— Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse asioita kauvan.
— Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.
— Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan muutoksen.
— Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti minulla oli epäilykseni — tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana kuuroksi… Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa, varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö elämäänsä…
Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.
Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:
— Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää. Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut, jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä, että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni, mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan, niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa minua.
Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun, mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva kuvanveistäjänrouva!… ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan! Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana hänen juhlissaan. Mutta Anielka! — hän varmasti ei heittäisi minua, vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi, että niin on.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.