Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni. Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.
Kesäkuun 15 p:nä.
Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä, varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien ja maailmanmiesten elämässä — jommoisia me kaikki olemme, me jotka emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme — ei nainen milloinkaan jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja, että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus, kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää, jättänyt tekemättä jotakin — ja seuraavassa hetkessä huomaan, että Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään, mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään, ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.
Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka. Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen. Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas — ja tässä asiassa en erehdy — on pelko hänen kadottamisestaan suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen, että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen, elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos Anielka poistuu tieltäni.
Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.
Kesäkuun 16 p:nä.
Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa, rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä, seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua, kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen, juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi torniksi.
Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia, alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen, tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen… Se on kaikki minun syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.
Kesäkuun 17 p:nä.
Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä sietämättömäksi.