Kesäkuun 18 p:nä.
Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin, jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin, että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.
Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa? Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään. Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi olen — juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin pelkään häntä kadottaa.
Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin raivotessa joutuu vuoteen omaksi — mutta nyt on kritiikki kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi. Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko vielä paljastaa päänsä, on — kansa. Mutta senkin kuvapatsaan jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin kyynillisiä sukkeluuksia — ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle. Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa poskelle ja sylkee sitä silmille — kuten aikoinaan teki Aristofanes — mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden ja epäilyksen vapauden nimessä — ja mitä sitte seuraa — en tiedä. Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle jättiläispinnalle.
Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen, etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.
Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.
Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin, vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.
Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.
Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa, panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen: voin erinomaisesti… Onhan se tuttu tarina, että huolimatta sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen… Täti piti tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä kirjoitin Peglistä.
Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.