Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni, että Anielka menee Kromickille — sama hyvä, hellä Anielka, joka ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki. Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi. Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.
Tässä koko pitkä, kirottu kirje:
"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä. Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle. Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.' Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.' Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun. Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen. Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti Anielkalle ja herra Kromickille' — ja täytyihän minun, omantuntoni nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän, että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä, sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän, mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti? Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut lausua sanojasi — mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä, aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.' Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle. Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä, niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan — tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan. Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa, että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä, mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon, että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen. Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle kuvatakaan.
"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään. Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti: 'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä! Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin onnettomaksi?
"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen? Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.
"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt säästää."
Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen, tekisi mieleni iskeä pääni seinään — mutta ei enään vihasta eikä mustasukkaisuudesta, vaan surusta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin niinikään kertoa Laurasta — jos hänestä mainitsisinkaan tädille, niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi kirjeen äidille — äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan. Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan, hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee — näen hänet ikäänkuin hän seisoisi edessäni… Minun on mahdoton elää tällä tavalla!
Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.