Sniatynski on täällä. Kunnon poika — Jumala hänen hyvyytensä palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä, millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua? Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti huomisaamuna ensi junalla.
Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta, vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden, että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko sielustaan katuu.
Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:
— Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.
Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän! Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys Anielkasta.
Kesäkuun 27 p:nä.
Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt Maarian kirkkoon ja minä — skeptikko, minä — filosofi, minä, joka en tiedä, en tiedä, en tiedä — minä annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys, filosofia ja minun en tiedä päällepäätteeksi!
Kesäkuun 28 p:nä.
Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa — siitä ei ole epäilystä — minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut — ehkäpä Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi, jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä saamaan kansalaisoikeuksia — varmasti! — Kromicki voisi kuitenkin tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis miellyttää häntä — ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja onko se kumma, että Anielka miellyttää!
Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta, ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään. Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.