Kello 10 illalla.
Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun, unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut — tähän asti olen ollut lapsi — ja samalla minut valtaa sanomaton surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Sniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:
"Kaikki turhaa — kokoa voimasi ja lähde maailmalle."
Niin teenkin — Anielkani!
Parisissa toukokuun 2 p:nä.
En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä, mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit, niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu, niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika, ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä, ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa — sanalla sanoen: katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.
En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista. Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon kuolema.
Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset — vaikkeivät mitenkään erityisen mieluisat — taasen ottivat minut haltuunsa. Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä, jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle. Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut, että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten, että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan — kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä — sanoja: tehtyä ei saa tekemättömäksi.