Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis — tehtyä ei saa tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani, jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan. Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun osakseni.
Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka. Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" — minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi välinpitämätön kaikesta.
Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan lähimmäistään enempää kuin itseään.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen; käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin, kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja armottoman voiman.
Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen. Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään itse totuudesta. Yllämainittu liehittely — jollei olekkaan minusta kokonaan hävinnyt — on suuressa määrin vähentynyt, ja välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden, etten minä välitä heistä.
Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.
Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin, mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse peljätä mitään naimahankkeita.
Huhtikuun 3 p:nä.
Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä, jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni. En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden, että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet, että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden, että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä, jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä, voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun — olen terveempi kuin milloinkaan — koetan siis käsittää asian seuraavalla tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea — tunnen siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä tavalla.
Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin ihailee itseään ja käy senkautta usein — käyttääkseni maalarinkieltä — maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään. Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa. "Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki — tehtyä ei saa tekemättömäksi — minun käy sääli — lähetän sinulle sydämelliset terveiset — ei maailma tästä mene nurin — on tärkeämpiäkin asioita — hitto vie — Norjassa mahtaa olla ihanaa — palaa kotiin ja ryhdy työhön — jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut — ja luultavasti se oli helpoin tapa ratkaista asia.