Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni, ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi — on minun sydämeni pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni, mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen. Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.

Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa. Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan. Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa. Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa, joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu, joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä, että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut, ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin, runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan henkilön ainesta — sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.

Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni, niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon, etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.

Huhtikuun 4 p:nä.

Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme, menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros — muuten vallitsee välillämme tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset — rakastaa en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään, vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.

Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki, niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan, että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan — ja minä arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri, hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset. Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia. Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin kuin tähti — hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa: ympäristölleen Suuri kauris ja miehelleen Risti. Varma on, että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris. Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen, kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä, mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.

Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä. Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä, voimiin — nimittäin soittokoneen kielien takomiseen — perustuvaa soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona, mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa. Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii: "ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän, että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki, jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori, musiikki, johon ei ole pääsyä — maallikosta puhumattakaan — kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä — sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta ainoastaan itseään varten.

Sanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa. Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua — eikä hänkään täydelleen."

Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen hyvyys ja rehellisyys.

Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista, kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen. Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan. Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin — ja sitä kyllä ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että "karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa, mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille — ja jatkan matkaani.