Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten kipuani — niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.
Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu, etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina, koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa: "valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton, sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."
Huhtikuun 6 p:nä.
Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä. Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin. Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua — mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be or not to be?" — sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä: et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään, niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä, että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!" Maleschi toisti "oui, oui… du plumaze!".— mutta minusta tuntui siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.
Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi, houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena, ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta samalla tavalla kuin esine — ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia, jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento, joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun. Mikä minua siis pidättää — kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä? Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani — ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä! Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni? Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä, juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja pistän — se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa — on vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself! En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista. Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään, eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat ainoastaan pyhittämässä rakkautta — mutta kun ne sitovat ainoastaan velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten vanhenisi — aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat nurin sekä minut että minun lupaukseni.
Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä, ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni. Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville siitä, mikä minua näin kiihoittaa… On jo myöhäistä. Näen ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa, harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti, niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta. Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon. Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.
Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut, että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee. Taistelun tauottua seuraa — ratkaisuun katsomatta — tyyni, suloinen onnen kausi… Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan. Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.
Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia? Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa väärästä, hyvää pahasta — ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa matkaa… Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi häntä niin syvästi… Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!
Huhtikuun 10 p:nä.
Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin. Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut, jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa. Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä — ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla. Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.