Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän soittaa skaaloja rautatievaunussakin.
Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin, se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia, ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran eduista siis ei voi olla kysymys — minkätähden hän sitte lähtee? Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa… Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä, mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi, korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste… Hän katselee kaikkea koristeelliselta kannalta — ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt kaulallaan.
Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla. Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.
Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle — mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen. Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat. Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin. Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä. Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä. Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty linnoitus — valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä, vanha täti ja mykkä soittokone.
Huhtikuun 16 p:nä.
Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.
Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte. Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee — ja Anielka hänen kanssaan, sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä. Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello lensi permannolle.
— Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, — että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja. Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle: te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo! Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.
Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.
— Anielkan kanssa? kiivastui hän. — Hyvä olikin että tulit, niin saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut hillitä mieltäni, vaan aloin — ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" — ja niin poispäin. Hän ei salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään: sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.