Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.
Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
— Kiitos siitä mitä sanoit äidille.
Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.
Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.
Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.
Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.
— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.
Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.
Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.