Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.
Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.
Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.
Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon… Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.
KOLMAS OSA.
Huhtikuun 21 p:nä.
Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen "suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta, mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä. Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin. Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:
— Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito. Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni, kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!
Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.
Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan: