— Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan, sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin — mutta poika vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.
Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi, en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja valituksilla.
Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen ja kysyin eukolta:
— Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne koulutukseen?
— Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.
— Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.
Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden. Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken perästä hän rupesi toistelemaan:
— Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!
Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.
— Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen almun.