Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle. Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen, vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin, että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.
Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas, etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin, ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, — tuntuu siltä kuin minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata mela menemään.
Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain, eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella, laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua. Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta; ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä, että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta, jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.
Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin. Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita, toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan, joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan. Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina olen avannut, olen tavannut — en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan elävät omaa elämäänsä.
Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas, että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle — ja astunkin, kunhan vain voin.
Huhtikuun 28 p:nä.
Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta, elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle. Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni. Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.
— Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.
— Ja kuinka asiat luonnistuvat?
— Odottamattoman hyvin, sanoo hän. — Jumalan kiitos.