Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman, hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään, että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan, välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt, hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi. Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen, koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa — ja lieneekö hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä — mutta hän soitti huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista. Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi: "te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta, häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut ohjelmassa.

En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa, niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani — joka tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön, kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa, että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä. Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan — en kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun otettuna.

Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu, että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.

Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi minulta saksaksi:

— Haben Sie mich verstanden?

— Ja, vastasin, — und ich war sehr unglücklich.

Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta ja rupesin kirjoittamaan.

Huhtikuun 28 p:nä.

Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset, tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan. Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki, kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni — minun täytyy siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen, kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä? Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat, mielettömät sanat: "minä suostun" — kun ei koko olennossani ole ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä paljon kuin olemattomuus — ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin. Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.

Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan — tunne ei. Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole tahtomista ja tekemistä — ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa, kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa — enkä suinkaan aio panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin ikinä voin — ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen. Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.