Hetken perästä hän taasen virkkoi:
— Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.
— Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin kärsimättömästi, — ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.
— No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin
Anielkan puoleen.
— Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?
— Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.
— Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään tahdo häiritä.
Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän, ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.
Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo. Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni. Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot. Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin. Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita, että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa sanoa: nainen — ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino. Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa. Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska. Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen! Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko elää.
Vaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta, en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun, joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.