— On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. — Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo persoonallinen yllyke… Mitäpä sinua pettäisin?… En ole ensinkään onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis asia — mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle. Toisin kävi… Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön — siis ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi — saada aikaan jotakin.
Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:
— Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.
— Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.
Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.
— Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.
Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.
Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen rauhallisen puhelun tapaan:
— Katso, pikku sisko, — ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin — käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa ajatuksia, aikeita, suruja… Kaikkialla tyhjyyttä… Sano nyt itse: onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua — ethän sinä kiellä häneltä sitä?… ethän?
— En, Leon, vastasi Anielka, — en; varsinkaan jos sinun on niin paha…