Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys. En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.
Toukokuun 10 p:nä.
Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne; mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin tunne käy ylivoimaiseksi… Se tulee pian valtaamaan hänet kuten liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.
Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes mietiskellä — lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen "poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni, ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.
Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli. En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi, varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun. Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon, koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun. Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne, että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä, käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin. Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki ne muut, joita tähän asti olen kohdannut — sata kertaa parempi ja puhtaampi.
En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys ruutujen takana ja hiljainen messu — tämä kaikki vaikutti tietysti yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä samenna sen kirkkautta."
Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua. Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:
— Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.
Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun. Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa, ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa, että sallimus — eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" — on niin määrännyt.
Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile, poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja valo virtaa maailmaan.