Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita, sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:
"Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa toukokuu, sa paradiisin kevät."
Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon, jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä. Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo, jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä. Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.
— Anoin sinulta, virkoin, — hiljan almua ja sinä annoit. Nyt huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä uudelleen kerjäämään.
— Niin, vastasi Anielka, — ja pyytää muilta hyväsydämisiltä ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!
Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi, sormellaan uhaten:
— Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!
— Erehdyt tällä kertaa, vastasin — sillä minun sydämessäni ei ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.
Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan, ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät. Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että rakastan häntä — mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla, sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja Klara Hilst.
On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan, että minussa l'improductivité slaven rinnalla vielä on hyvä määrä puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä… Paljon minä häntä rakastan.