Toukokuun 13 p:nä.
Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan, että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies, joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso, vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan, että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan meitä, ja — vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa, sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä, jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan, pysyy usko yksinään pelotonna, manaa — ja soittaa. Se on kun onkin voittamattomin voima ihmissielussa.
Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään. Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen — jollen tee sitä, niin esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat. Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä, mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia totuuksia — kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen ensimäisenä niitä epäilemässä.
Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi, ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman, näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan likenin häntä ja sanoin:
— Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?
— Kyllä, vastasi hän.
— Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset ikkunat.
Hän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman. Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni houkuttelevammaksi.
— Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.
— En…