— Anna minulle kätesi…
Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle — mutta hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.
Jäin yksin — raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja. Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.
Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana, vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia. Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin sodan jälkeen.
Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä, jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli, hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois. Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen, joka minulle on suloisin maailmassa.
— Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, — jos he raivaavat puistoa?
Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin rukoillen.
Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.
— Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen: — kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.
Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan. Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin mitä ei Anielka nähnyt — sen nimittäin, että meidän niinsanotussa sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani toteutunut — täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.