Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii kiihkeästi.

Toukokuun 15 p:nä.

Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi, mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti. Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla siinä hyvänä apuna.

Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen, joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa, että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen, punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä. Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla, loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.

Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun. Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin pikkutyttö — mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.

Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin, nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa. Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia, hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake" sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot, mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho. Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä — oli miten oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa, Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.

Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden, että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen. Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja. Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta, vastasi samaan tapaan.

— Varsovassa, sanoi hän, — tulen aina soittamaan hyvin, sillä yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset — ja jos herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.

Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi. Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi, jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään. Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.

Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle, että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.