— Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.
Ja samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa "Venetsian kauppiaasta":
"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!
Täss' istukaamme, antain soiton äänten
Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
Sävelten vienoon sulosointuun sopii…"
Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin ja jatkoin:
"No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner
Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;
Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin
Heleäsilmäisten keruubein kuoriin.
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule."
Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen tähtiä:
— Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.
Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu — siinä kaikki". Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle, että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan, vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin ihmissielun ja äärettömyyden välille.
Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.
Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti. Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää. Puolitiessä virkoin kuitenkin: