— Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin puheisiin — mutta ikävä minun on!… Frankfurtissa kyllä näen paljon ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin… mutta… en itsekään tiedä… he ovat aivan toista maata… te olette ikäänkuin herkempiä soittokoneita. Teistä en puhukaan!
— Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?
— Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä. Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää. Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.
— Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti, taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me sanomme: näkemiin!
— Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi silmäykseltä, kun teihin tutustuin — ja näin senkin, ettette ole aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen. Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin sisko.
Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan lähteä ja virkkoi nopeasti:
— Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.
Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä — ja tuo kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia. Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.
— Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. — Kotoa lähettävät minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.
Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää, veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset, ystävälliset kasvot.