— Missä te vietätte kesän? kysyi hän.
— En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.
Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys, ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.
— Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.
— Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.
Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen, joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä. Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa, painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.
Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle! Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden, jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle, jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin… Ja tämä tunne on minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo "matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin pian nähtäisiin, että juuri se on kaikista mahdottomin panna täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.
Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.
Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.
Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas. Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin, aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua. Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa, että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista! Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa. Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma. Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa — mutta pilvien raoista pilkoittavat jo tähdet.