Kesäkuun 12 p:nä.
Tänään saapui Kromicki…
Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.
Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka, täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin. Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan, niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!" — kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.
Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret, joiden keskellä elämme.
Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri lohtua, niin eräänlaista lepoa.
Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla — ja pelkään mitä huomispäivä tuo mukanaan.
Kesäkuun 24 p:nä.
Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti menehtyä.
Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun, työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen lisää äskenmainittuun vihkoon.