— Huomenna, huomenna!

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.

Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:

— Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina pitänyt sinusta… Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.

Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää jäljelle ainoastaan — onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita, että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään. Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen — hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea — ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy! Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut, miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua — ja nyt jään minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan kanssa.

Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät, niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla. Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.

Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut, että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä. Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle yhdentekevää — kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä, sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän, Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni, että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta — kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään, kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle: "Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus… tai muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta… Tuntikauden olin sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön — ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja — ja sekin johdatti ajatuksiani pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana. Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä. Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu. Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten Anielka tulee katsomaan minua silmiin?… Väsyin vihdoin ja nukuin vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja, revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille — ja käskin ajaa toisaalle.

Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin, ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois Ploszowista! — se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.

Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina. Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä, mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.