Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi — ja kun vaalin ja hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä huomaa — eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena — mutta kun he ovat yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään. Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra. Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle. Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa. Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin häntä — jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi, mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!

Kesäkuun 29 p:nä.

Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää olla… aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä. Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään. Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä, joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina — jos se sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi, jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi. Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi koko kataluus — ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta? Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä? Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!…

Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain: itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan. Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni — minun täytyy teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu "vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.

Kesäkuun 30 p:nä.

Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta
Kromickin ja Anielkan välillä.

— Minä, sanoi Kromicki, — puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.

— Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.

— Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.

Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan, jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä. Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti Anielka kertoi hänelle jotakin — mutta olisihan Kromickin siinä tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias, ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua — luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia — minuakin. Monasti minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin, kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.