Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:
— Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." — "Kotelon kanssa?" — "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen… Nähtävästi jokainen arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua itsensä vai eikö.
— Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.
Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.
Asekauppias jatkoi:
— Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille, joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän… Vihdoin viimein on mies tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan… Vaikka ajaisi päänsä seinään — niin puuha on jätettävä huomiseen… Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on kotelo ja voi hyvin!"
Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen todistuskappaleen tässä kysymyksessä.
Kesäkuun 27 p:nä.
Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen valoisaa ja onnellista elämää — että kaikki tyynni on ollut minun vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin menettämäisilläni järkeni? — ja olisinko todella voinut saada Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle, vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys — juuri niin! Mutta vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua. Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden sukujen jälkeläiset — loistavimpienkin — kerran mullataan maahan… Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina, että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri — lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani, jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä. Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän — usein rehevät — elämisensä voimat ole olleet tasapainossa keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta, josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille — siitä johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi, on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt jäljelle ainoastaan nainen — ja joko me heittäydymme huvituksiin ja kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan täytyy johtaa huonoon loppuun — ja tämän tietäen en enään koetakaan pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan tappioon.
Kesäkuun 28 p:nä.