Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata, kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini, arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen korvaansa.
Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa — ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun. Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni, vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin, ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei teko olisi ensinkään suurempi rikos — se kysyisi ainoastaan tarmoa.
Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni. En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi, tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu kuohuu yli maljan laitojen — sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi ja vaipua lokaan.
Heinäkuun 9 p:nä.
Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista, joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta. Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan, niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon, sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin, että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa tilasta. Kummoinen se on — sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa. Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella, jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista, joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista, ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta. Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni — sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden. Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille, paitsi minulle.
Heinäkuun 10 p:nä.
Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat. Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.
Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta, sillä tuossa hänen vieressään istuu — hänen miehensä. Tätä ei voi jatkua — älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään — mutta hän pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani, sillä laillinen mies toki jää tänne — mutta minä en! Jo senkin tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan, jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei niiden välillä ole harmoniaa — sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri se on kaiken epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa liikkeelle — sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.
Heinäkuun 11 p:nä.
Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia suoruuteen.