— Mutta äiti! pelästyi Anielka, — onko tämä nyt laitaa?

— Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi
Celina rouva.

Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin — hymyilee kyynelten läpi.

Heinäkuun 6 p:nä.

Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu, epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa kaikki muutkin. Mutta en tiedä… ehkäpä en voinut rakastaa muulla tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin — katso, ettei vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi. Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen ihminen aina antaa kaikki anteeksi — ja vaikka hän mitä ankarimmin arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin — ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä — ja minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen kauttansa.

Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle — ja myrkyksi ja tragediaksi minulle.

Heinäkuun 7 p:nä.

Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde… Minun on vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle, sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen luonto salli hänen elää toisin — jos joku, toistan vieläkin sanani, olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten saisin — vaikkapa surmaamalla — erään miehen pois tästä maailmasta, koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille: "Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin, Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden, typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä enemmän.

Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa vihamieheni hypnotismilla — jos siinä entistä selvemmin tulen huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä, että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja. Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin miehensä murhaajan kanssa — rupesin siis miettimään muita keinoja, kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.

Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta. En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella — ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon, että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä joka päivä — ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.