— Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään merkitsisikään mitään.
— Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole hetkenkään lepoa.
Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen — minä nousin ja sitaisin sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen äitinsä.
— Anielka, rakkaani, sanoin, — älä pyydä minua puhumaan asioita, joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.
Hän katsoi minua silmiin.
— Lupaatko?
— Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?
Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä. Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta. Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään, mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua, nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja tällaista tyydyttämistä.
Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma itseni on antanut minulle siitä todistuksen.
Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan jalkojen alle.