Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua — muuten käy huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään, kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu. Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin tulla loppu.
Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle: "Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."
Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi — mutta tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."
Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää, että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.
Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin rajoituksiin tahansa.
Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville suostuisiko Anielka.
Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.
Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:
— Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta voi — kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta, jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.
Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo, että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen, siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää, ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen. Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden rajoilla.