Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni, sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.
Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina. Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani sellaiselle yhteiselle retkelle.
Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä. Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita. Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa. Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen, mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen ihmisen alakuloiseksi — ei sentähden, että ne olisivat mitään enteitä — vaan sentähden, että ne ovat surulliset — ja luovat tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.
Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta." Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden… Äkkiä minä suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan, jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!" Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:
— Oletko sinä haavoittunut?
Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:
— En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.
— Onko se ihan varma? kysyi täti.
— Ihan.
— Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?