— Zell am See'stä tuleva.
— Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate. Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.
— Olimme yksin kotona, sanoi täti, — sillä Kromicki oli lähtenyt muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään palaavan — koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun lähteä yksin… Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että pääsimme pelästyksellä… Näitkö sinä haavoittuneita?
Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso. En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle. Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.
Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia, että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.
Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa, olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin, että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa… Sanoessani hyvää yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?
Heinäkuun 16 p:nä.
Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:
— Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin hänen yhtiökumppanikseen.