Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään, etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia, että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen. Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella tavalla.
Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt, kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän? Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla, niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla. Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua, hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu. Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa tai menettänyt käteni tai jalkani — ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla likempänä miestään — minua ei ensinkään otettu lukuun.
Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta, tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!… Ehkäpä hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin", puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa, joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."
Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin hakemaan Kromickia.
En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille, sieltä lukusaliin — hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni, pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini. Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.
Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:
— Aioin juuri tulla luoksesi.
— Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.
En odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.
— Täti kertoi minulle, aloin, — eilisestä keskustelustanne.