Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.
Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne? minkätähden?"
— "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" — ymmärrätkö — jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. — Sitä he eivät tahdo, nuo armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä että hauskaa… Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista, niin etteivät edes ole nukkuneet.
Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:
— Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?
— En suinkaan, vastasi Kromicki. — Minua ei lainkaan kutsuttu neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.
— Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.
Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän tai kuoleman kysymys — ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki seinään — sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan — ja siinä kaikki mitä hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!
Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä, et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän, nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä, että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."
Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia, rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa — ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden — ja etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut, että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset, luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin, jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista — sillä minun piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet, tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni, ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille. Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi minun rakastaa itseään ja kärsiä — mairitteleehan se aina itserakkautta — mutta mistään sopimuksista, suhteista — vaikkapa henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani, vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta ja oikeutta — sen, jonka luo mokomakin avioliitto — eikä hänen sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista kirjanpitoa.