— Sanoiko täti sen?
— Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma", sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos", sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman — ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan tilapäisestikin."
— Päättyikö keskustelu siihen?
— Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron, sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä. Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa, mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon, mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden. Juuri siitä halusin puhua kanssasi.
— Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti luulee, huomautin.
Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista, jos niiksi tulee — ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.
Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta, koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen nousseen tautivuoteelta.
— Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, — millä uutisella tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?
— En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.
— Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai jonnekin vielä kauvemma.