Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.
— Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.
— Niin kyllä, vastasin, — mutta enhän minä kuluta edes korkojani, saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä, että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä hyödyksesi enkä vahingoksesi.
Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat, ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä elinkorkoa.
Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon? ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa. Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:
— Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan. Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.
— Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni, — suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä, etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti… Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin, jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä, niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat menestyvät… Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo, että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla. Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi — sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä kannatusta jossakin muodossa?
Hengitin taas.
Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.
Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille. Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä, koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin: