— Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa tavallista velkakirjaa vastaan…
Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa. Kauppiaan varovaisuus — minuun nähden niin turha ja naurettava — pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:
— Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?
— Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin kanssa.
Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään, että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko. Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta — ei vaimoonsa, vaan itseensä. Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me — ja siitä syystä me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.
Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin kalseasti:
— Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!
Ja menin huoneeseeni.
Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan — hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua. Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.
Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa, että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu — ja hyvin yksinkertainen — olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen, sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan. Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.