Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä, että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja, jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi johtaa Anielkan minun syliini — ei keinotekoinen dramaattisuus, eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse pelätäkään, että se tapahtuisi.
Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella, vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin — mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää järkähtämättömyydessään ja minä myös.
Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan. Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.
Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja kylmä kuin kirjaimellinen totuus!
Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä, kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.
Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii ja kärsii.
Elokuun 5 p:nä.
Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään, kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa, niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten pykälien rikkomista — eikä näe mitään muuta, ei että tällainen tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu — joka ei näe tätä kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu… Itse asiassa Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun — Jumala tietää, etten sano tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti katsoen — minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle: "Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän voisi katsella — jollei meidänkään suhdettamme — niin rakkautta yleensä toisessa valossa.
Elokuun 6 p:nä.
Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa. Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä. Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä aivan silmin nähden heikkeni — ja muistan kuinka hiukseni nousivat pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani, mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!" Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.