Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!…
Elokuun 7 p:nä.
Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.
— Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, — niin kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta iltaan.
Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:
— Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.
Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:
— Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan. Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte sukulaiset.
Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.
Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.