Elokuun 8 p:nä.
Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa, rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle…
Elokuun 9 p:nä.
Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.
Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa. Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle, että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy, ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin. Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.
Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun virkoin niin tyynesti kuin taisin:
— Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä, että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.
Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään. Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:
— Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin sinun…
Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan tunnustuksensa.