— Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, — sano minulle, mitä tarkoitat!
— Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua — armahda minua! Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole lupa uhrata. Oi Leon, Leon…!
Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä rukous ja kyyneleet. En tiedä… jos sinä hetkenä olisin sulkenut hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.
Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.
— Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, — sen vannon rakkauteni kautta!
Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan. Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä, että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä, vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea muuta.
— Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, — enkä minä suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut, ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen ikuinen sopu, ikuinen rauha.
Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.
— Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, — ja lupaan koko sielustani ja mielestäni, että aina pidän.
Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin, pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.